|
|
Post by Katja on Dec 9, 2012 10:44:15 GMT 2
sh t. AS PeedaKatjan vaaleanrautias, leveäselkäinen tammamamma, joka on osoittautunut oikeaksi estetykiksi. HOITO-OHJEETTarhataan pikkutallin taakse tarhaan numero 9. Peedan karsinapaikka löytyy pikkutallista karsinapaikalta 2. Tarhattaessa Peedalta otetaan riimu pois, sen yleisen mukavuuden ja helpon kiinniotettavuuden vuoksi. Se kun nimeä kutsumalla laukkaisi vaikka syliin. Peedan harjapakki löytyy pikkutallin varustehuoneesta, kulahtaneen vaaleanpunaisena boksina. Sen sisältö on samaa väriä kuin itse pakkikin, ja pakista löydät kaiken tarvitsemasi lukuunottamatta linimenttejä ja muita rasvoja, jotka löytyvät pesukarsinasta tai varustehuoneen yhteisessä käytössä olevista tavaroista. LOIMITUSRotunsa puolesta ja paksun rasvakerroksensa vuoksi ei Peeda kaipaa ylleen punaruudullista toppaloimea, kuin vasta pakkasen laskiessa alle -25. Punainen sadeloimi tammalle luonnollisesti isketään selkään silloin, kun sataa vettä. Sisäloimena kovan treenin jälkeen Peedalle löytyy - yllätys yllätys - punainen fleeceloimi. RATSASTUSPeedalla on musta yleissatula ja siihen kiinnitettynä jotain vaaleanpunaisen ja punaisen välillä olevaa väriä oleva satulahuopa. Päässään Peeda kantaa meksikolaismallisia mustia nahkasuitsia. HUOM! Hypätessä Peeda kaipaa etujalkoihinsa pinteleitä, joita löytyy iso kasa pikkutallin varustehuoneen yleisessä käytössä olevista varusteista. |
|
|
|
Post by Katja on Dec 17, 2012 1:29:16 GMT 2
Lamaantumista karsinan puruilla ja yleistä mietiskelyä Huokaisin syvään pikkutallin kakkoskarsinan puruille lamaantuneena. Peeda maiskutteli tyytyväisenä iltaheiniään ja piti korviaan tiukasti mun suuntaan. - Sä olet hassu mamma, tirskahdin rautiaalle joka vain pärskähti, ja jatkoi sitten heinien mussutusta. Uusi yksityinen - sekopäisempi mitä olin puhelinkeskustelun jälkeen hevosesta päätellyt - aivan järjettömän suuri puoliverinen oli kotiutettu päätalliin, sen ensin riehuttua tallipihalla, hirnuttua korvia viiltävästi ja varmistettua että jokaikinen otus Ansakujassa tiesi, että se oli nyt tullut. Edes hengenvaaroja rakastava Enni ei mennyt orin lähelle, vaan pysytteli hiljaa istuen vierelläni ja katsoi puoliverisen ja sen omistajan Linnean suoranaista riehumista. Välillä pelkäsin, miten nuori sai pideltyä hevosta, mutta kun autosta hyppäsi harteikas mies, aloin tuntea oloani hieman turvallisemmaksi. Naapurikarsinaan muuttanut Haikun pentu Tirri kolisteli karsinansa seiniä - sen heinät olivat loppuneet. - Tuo määrä on sulle ihan riittävä, ellet sä halua yhtä lihavaksi kuin esimerkiksi tää meidän Peeda. Huikkasin kaltereiden välistä. Kolistelu ei kuitenkaan loppunut ennen vihaista ärähdystä ja seinän pamautusta kyynärpäällä - ja suoraan hermoon. - Ai ai, kun mä aina kolhin itseäni, kyynelet silmissä manasin ja pitelin kyynärpäätäni. Viimeisiä heiniään vetelevä Peeda katsoi muhun merkitsevästi ja jaksoi muutaman askeleen kääntyä, painaa päänsä mun syliini ja puuskahtaa. - Mä tiedän, hymyilin. - Mutta tää on meidän salaisuus, tokaisin, nousin ylös, perustarkastin mamman käsituntumalla ja taputin sen vatsaa hellästi. - Kumpaa sinä pelkäät, melua vai rauhaa.. Kumpaa sinä kaihdat, yksinäisyyttä vai laumaa.. Miksi sä itket, kun naapurissa jonkun lapsi nauraa.. |
|
|
|
Post by Katja on Dec 25, 2012 15:15:52 GMT 2
Vielä viimeinen maastolenkki Hyppäsin suitsitun vaaleanrautiaani paljaaseen, kiillotettuun selkään. Pakkanen laski iltaa kohden, joten Riku liikutettaisiin vasta silloin maneesissa. Nyt kaipasin hieman mammani pehmeää askelta ja lumisia maisemia, sekä polkuja joiden reunustamien puiden oksat taipuisivat lumen painosta upeaksi katokseksi yllemme. Ääniavuin kannustin vain päivä päivältä paksumpaa tammaani käyntiin. Ohjasin Peedaa poluilla, välillä pidemmänkin matkaa kyyryssä ollen kun oksat painuivat päällemme. Peedakin laski päätään alemmas ja annoin sen ohjien roikkua pitkinä - olihan tamma varmaakin varmempi maastossa ja nyt kantavana siitä oli tullut entistä mammamaisempi, rauhallisempi, suojelevaisempi. Kun sanotaan, että jollain on kultainen sydän, tai suuri sydän, ei Peedasta oikein voi niin sanoa, sillä se on jotain vielä parempaa. Tiiviin maastopolun päätyttyä avautui eteemme korkean hangen päällystämä pelto. Taputin rohkaisevasti Peedan kaulaa - se oli melko haluton uurtamaan uraa pellolle vatsansa kanssa. Tamma kuitenkin päättäväisesti pärskähti ja lähti polkemaan varmana pellon halki. Annoin sen edelleen kulkea pitkällä ohjalla, koska luotin hevoseen itseensä ja siihen mitä se teki. Välillä se loikki ravissa, nostellen jalkojaan ylemmäs ja pian olimmekin jo tutulla tiellä, joka johti lähes suoraan takaisin tallille. Takaisin tallille päästyämme taputin tamman kaulaa hymyillen onnistuneen lenkin päätökseksi. Liu'uin alas selästä tuntien potkun mahassani joka sai hymyni levenemään entisestään. - Kohta sä olet jo ihan oikea mamma, äiti, kuiskasin vaaleanrautiaan pehmeään korvaan ja lähdin taluttamaan sitä suoraan tarhaan Häärän ja Tirrin luokse, sillä eihän tämä mikään hikitreeni ollut. Avasin tarhan portin alapuomin ensin kahden nuoren työntäessä kumpikin päätään syliini. - Menkää nyt muualle, kun mamma tulee, ärähdin, huitaisin kädelläni kahta kaunotarta jotka lähtivätkin pukitellen tarhan perälle. Avasin suitsien remmit ja otin ne olkataipeelleni roikkumaan. Peeda seisoi kiltisti vierelläni ja odotti pääsyä tarhaan. Avasin portin yläpuominkin ja taputin mamman vatsaa, merkiksi siitä että sillä oli lupa mennä. Kevein askelin se ravasi tarhakavereidensa luokse, jättäen minut sulkemaan porttia. Kun olin saanut portin alapuomin kiinni, tömähti jalkojani vasten joku - eikä ollut vaikea arvata kuka se joku oli. Innokas tallikoiramme Enni oli havainnut tuloni ja pomppi nyt ympärilläni. - Sulle pitää kyllä hommata jonkinlainen vahva lääkitys, tokaisin, rapsutin sen niskaa ja lähdin bordercollie kantapäilläni seuraten pikkutalliin huuhtomaan Peedan suitsien kuolaimia ja asettamaan ne paikoilleen. |
|
